Rehtori Marja-Kaarina Marttila. Kuva: V-P Kangas
Suomen Raamattuopiston rehtori Marja-Kaarina Marttila. Kuva: V-P Kangas.

Saat anteeksi

Vuoden pimeimpään aikaan saattaa mieli olla maassa, unikaan ei oikein tule ja kesällä pieneltä näyttäneet murheet ovat kasvaneet suuremmiksi. Kuljemme hartiat kumarassa ja yritämme selvitä päivästä toiseen. Nyt koronan aikaan tämä vuoden aika on ollut vielä raskaampaa. Paikallislehtemme Keski-Uusimaan pilapiirtäjä Make sanaili joululaulun näin:

Taas firman tontut juhlii, ja muistin pätkäisee.
Turvavälit pettää ja maskit unhoittuu.
Ei halata saa, ei meluta saa! Covid voi tulla karaoken kaa!
Ken pöpön tuon saa? Ken oireet tunnustaa?
Monta on pientä altistujaa!
THL:lä matkaan jo käy!

 

Koemme, että elämä on muuttunut, mutta emme ehkä osaa sanoa tarkalleen, miten. Olo ei ole kuten ennen. Elämään kuuluvat tavalliset yksinkertaiset asiat, joihin tuskin kiinnitämme arjessa edes huomiota, puuttuvat nyt. Terveysturvallisuusohjeet eivät olekaan olleet meille pelkästään terveellisiä. Turvaväli merkitsee kaukana kaikista toisista ihmisistä olemista. Toisen ihmisen, vaikka ihan tuntemattoman ihmisen, lämpöä lähellään ei enää tunne, ei edes junassa tai R-kioskin jonossa ruuhka-aikaan.

Koskettaa ei nyt saa muita kuin omia läheisiään ja perheen jäseniään. Inhimillinen kosketus on meille elinehto. Yksinäinen vanhus hoitolaitoksessa saattaa elää täydellisessä yksinäisyydessä ja riutua pois. Joku heistä ehkä mieluummin tapaisi läheisiään viruksen saamisen riskilläkin kuin ei tapaa ketään, pysyy terveenä ja kuitenkin tietää elämän pian päättyvän. Haluamme koskettaa ja tulla kosketetuksi. Tämä on ainakin kaikkien nisäkkäiden perustarve.

Maski peittää ihmisen kasvot niin, että näemme vain silmät ja yritämme ymmärtää toisiamme silmiä ja kehon kieltä katsomalla. Hymyä emme näe. Nenän nyrpistystä emme näe. Nyt on normaalia tärkeämpää, miettiä miten seisot tai elehdit, koska siihen kiinnitetään paljon enemmän huomiota kaikessa viestinnässä.

Emme syö enää yhdessä. Yhdessä syöminen on olennainen ihmisten välinen yhteyden ja tunnesiteen solmimisen ja sen säilyttämisen väline. Eikä näin ole vain Lähi-idän yhteisöllisissä kulttuureissa vaan onhan se meilläkin täällä pohjolan perukoilla. Jokainen jo aikuisten lastemme vierailu meillä kotona tänä vuonna on ollut suurta juhlaa, jota vielä monta päivää sen jälkeen olemme mieheni kanssa muistelleet. Kuinka käy perheen yhteisen joulunvieton, on nyt kysymys monien mielissä-

 

Mutta on yksi asia, jonka edelleen saamme tehdä. Voimme kaikki edelleen tehdä yhden asian, jonka tiedetään laskevan stressihormonin tasoa elimistössämme ja tuovan iloa ja hyvän joulumielen. Se ei kuulu koronarajoitteiden listalle, vaikka se on olennainen osa terveysturvallisuutta. Sydäntaudin ja mielenterveydenkin ongelmien riski vähenee ja elämän loppuvaiheen kognitiivinen rappeutuminen hidastuu, kun se tapahtuu. Voit elää vanhemmaksi ja ennen kaikkea elää jo nyt tyytyväisempänä elämääsi ja itseesi. Tämän ovat ihmismielen tutkijat todenneet.

Mikä se voi olla? En tässä markkinoi mindfulness’a, enkä joogaa, en todellakaan, enkä mitään meditaatiota enkä edes liikuntaa, vaikka liikkuminenkin on toki hyvää meille kaikille. Mutta vaikka kuinka liikkuisit, et saa tätä aikaan, mistä nyt kerron.

Tämä ei maksa mitään ja se vie vain hetken, muutaman sekunnin. Se vaatii sinulta vain kolme sanaa:

Annan sulle anteeksi. Jos et pysty sanomaan tai lähettämään tätä viestinä, tee se mielessäsi. Anna anteeksi sille, joka on rikkonut sinua vastaan. Mutta vielä parempi, jos myös kerrot sen ihmiselle, jolle haluat antaa anteeksi.

Tätä asiaa on tutkinut psykologi Loren Toussaint, joka kirjoittaa näin:

“I don’t know if there is a sphere of your life that will not be positively impacted by being more forgiving,” says Loren Toussaint, a psychologist who studies forgiveness at Luther College, Iowa, US. For Toussaint, there’s no argument for holding back an olive branch.

Annathan anteeksi tänä jouluna sille, jonka koet loukanneen itseäsi. Saat hyvän omantunnon, sen parhaan joululahjan. Edellä kuvaamani hyödyt tulevat sinulle, joka annat anteeksi. Sen lisäksi tulee monta hyvää asiaa sille, joka saa kuulla nämä sanat sinulta. Annat parhaan joululahjan hänelle. Anteeksisaanut kokee elämässään ainakin puolet siitä hyvästä, mitä sinä saat, kun annat anteeksi.

 

Sanat ovat vahvoja ja ne vaikuttavat myös ajatuksiimme ja tunteisiimme. Anteeksiantamisen ilo ja rauha tulee sille, joka antaa anteeksi riippumatta siitä, onko pahantekijä tai minua loukannut henkilö pyytänyt anteeksi. Anteeksiantaminen ei siis ole riippuvaista anteeksipyytämisestä. Toki on tärkeää, että pyydämme anteeksi. Mutta jos jäämme odottamaan anteeksipyyntöä, jäämme oman loukkaantumisemme vangiksi. Siitä kasvaa ajan kanssa katkeruutta, joka tunteena on vaarallinen kenelle tahansa. Katkeruus nakertaa henkistä hyvinvointia ja lopulta pitkään jatkuessaan myös fyysistä terveyttä.

Voimme antaa anteeksi vain, koska Kristus on ensin antanut anteeksi meille. Joulun sanoma on tässä: Poikani ja tyttäreni, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi on anteeksi annettu. Ja sanoma jatkuu: antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden. (Ef 4:32) Rehellinen anteeksiantaminen voikin nousta vain sydämestä, joka on saanut ensin kokea oman syntisyytensä ja tunnustaa sen Herralle. Kun minun suuret syntini on annettu anteeksi, vasta sitten voin olla valmis antamaan anteeksi läheiseni pienet ja suuremmat rikkomukset minua vastaan. Minun anteeksisaamiseni ei myöskään perustu omaan kykyyni antaa anteeksi, vaan kokonaan Kristuksen meidän synnit sovittaneeseen kuolemaan. Saan itse lahjana kaiken anteeksi ja siksi voin antaa anteeksi lähimmäiselleni.

Luin koskettavan kirjan Goodbye Antoura, jonka on kirjoittanut Karnig Panian. Kirjan alaotsikko on A memoir of the Armenian Genocide (Stanford University Press 2015). Karnig on armenialainen mies, josta myöhemmin tuli Libanonin Beirutissa, Djemaran Armenialaisen lukion vararehtori. Mutta tässä kirjassa hän kertoo lapsuutensa tragediasta armenialaisten kansanmurhasta 1. maailmansodan aikana Turkissa ja Syyriassa.

Armenialaisten kansanmurha on Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa vuonna 1915 toteutettu useiden satojen tuhansien armenialaisten kuolemaan johtanut joukkotuho. Turkki väittää armenialaisia kuolleen korkeintaan 300 000, mutta läntisten lähteiden mukaan kuolleita oli paljon enemmän. Joidenkin selvitysten mukaan joukkomurhassa kuoli armenialaisia ainakin miljoona, ellei jopa 1,5 miljoonaa.

 

Tässä kirjassa pieni poika Karnig kertoo perheensä hitaasta kuolemasta autiomaassa Syyrian pohjoisosissa. Lopulta turkkilaiset ottivat hänet ja satoja muita nälkiintyneitä lapsia orpokotiin, jossa heistä uudelleen kasvatettiin turkkilaisia. Karnig kertoo kaikesta tästä muistellen tapahtunutta lapsen silmin ja lapsen mielellä. Hän kertoo asiat niin kuin pieni poika ne näki ja koki. Hän ei syytä, vaan lukija itse tulee mukaan kaiken tapahtuneen keskelle ja tajuaa, mitä silmitöntä pahuutta turkkilaiset harjoittivat pieniä kristittyjä lapsia kohtaan. Kuusivuotias Karnig risti itsensä ja luki Isä meidän -rukouksen joka aamu herätessään ja illalla nukkumaan käydessään. Orpokodin armenialaiset lapset eivät saaneet puhua keskenään omaa äidinkieltään. Jos joku opettajista kuuli puhuttavan armeniaa, hän rankaisi lasta lyömällä tai kieltämällä seuraavan aterian. Kun oma kieli alkoi unohtua kolmen vuoden aikana orpokodissa, Karnig muisti vain Isä meidän -rukouksen sanat. Kirja on kokonaisuudessaan merkittävä dokumentti anteeksiantamisen voimasta. Turkki ei ole tunnustanut kansanmurhaa, mutta Karnig elää itse siitä vapaana. Anteeksi antaminen on antanut hänelle itselleen elämän ja ilon.

Me uskomme täällä Suomen Raamattuopistossa, että jokaisen ihmisen on hyvä oppia tuntemaan Jumalan sanaa, sillä se luo uskoa ja se myös ylläpitää uskoa näinä epävarmoina aikoina ja antaa elämälle oikean suunnan. Siksi Suomen Raamattuopisto on olemassa

Toivotan Sinulle ja läheisillesi iloista joulun juhlaa!

Rehtori Marja-Kaarina Marttila

Marja-Kaarina Marttila
rehtori
Suomen Raamattuopisto