Sotaa paenneita ukrainalaisia Ystävientalossa

Marja-Kaarina Marttila ojentamassa Raamattua lapselle

Kukaan ei aavistanut, kun Lasse Välisalon johdolla 1990-luvun alussa kerättiin lahjoituksia Ystävientalon rakentamiseen, että 30 vuoden kuluttua juuri siinä talossa majoitetaan Ukrainasta sotaa paenneita lähimmäisiämme. Teimme syksyn alussa kuntamallin mukaisen vuokrasopimuksen Kauniaisten kaupungin kanssa ja nyt Ystävien talossa asuu jo yli kymmenen ukrainalaista. He ovat äitejä ja lapsia sekä muutama nuori nainen, jotka ovat paenneet Venäjän sotatoimia. Naiset ovat työllistyneet Kauniaisten kaupungin kautta, yksi opiskelee SRO:n Kristittynä Suomessa -linjalla ja lapset ovat päivähoidossa.

Rehtori Marja-Kaarina Marttila on käynyt tapaamassa Ystävientalossa majoittuvia ukrainalaisia ja kuuntelemassa heidän kertomuksiaan kodin ja läheisten luota lähtemisestä ja pakolaisena Suomeen asettumisesta.

Yksi ukrainalaisista kertoo paostaan.

Kiovasta Krakovan kautta Kauniaisiin

Kun Ukrainassa alkoi sota, asuimme perheeni kanssa Kiovan esikaupunkialueella. Olemme mieheni kanssa molemmat lakimiehiä ja ennen sotaa työskentelin rakennusliikkeessä ja mieheni kiinteistöyhtiössä. Meillä on 4-vuotias tytär.

Kummisetämme soitti miehelleni torstaina 24.2.2022 noin kello 06.00 ja sanoi, että sota oli alkanut. En voinut uskoa sitä! Se tuntui kamalalta painaiselta.

-Miten on mahdollista ymmärtää, että venäläiset sotilaat  pommittavat Kiovaa?

Kaikki tietävät toisen maailmansodan historian. Isovanhempani kertoivat minulle kauhutarinoita siitä ajasta, vaikka he olivat silloin aivan lapsia.

Aloimme seurata tiiviisti uutisia. Näimme valokuvia ja videoita tuhoutuneista taloista, lentävistä raketeista, kaupungeissamme kävelevistä venäläisistä sotilaista, jotka käyttäytyivät kuin olisivat johtajia maassamme.

En ollut koskaan elämässäni tuntenut tällaista kauhua, vihaa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Tein tyttärelleni "pesän" kylpyhuoneeseemme, jossa ei ollut ikkunoita. Pakenimme kaikki sinne ilmahälytyksen aikana ja yritimme tehdä siitä lapsellemme leikin. Sanoin hänelle, että nämä olivat vain varotoimia ja että kaikki menee vielä hyvin.

Mieheni ehdotti minulle heti ulkomaille lähtemistä joksikin aikaa, mutta en halunnut lähteä kotoa pois, enkä halunnut jättää miestäni yksin sodan keskelle. Kahden viikon kuluttua tajusin, että sota ei lopu nopeasti ja että en voi enää vaarantaa tyttäreni henkeä. Pakkasimme joitain tavaroita ja ajoimme pois Kiovasta. Vietimme viikon Ukrainan länsiosassa, jossa oli rauhallisempaa, tosin ilmahälytyksiä tuli sielläkin melkein joka yö. Heräsimme hälytykseen, mieheni otti lapsemme syliinsä ja menimme alas kellariin. Ja odotimme, odotimme kauan, että kauhu loppuisi.

Katsoimme edelleen valokuvia ja videoita kaikesta järkyttävästä, jota maassa tapahtui. Sota vaati monien ihmisten hengen ja lukemattomia tuhoutuneita taloja. Maaliskuussa hyvästelin mieheni rajan lähellä ja matkustin yhdessä tyttäreni kanssa Unkarin ja Slovakian kautta Puolan Krakovaan. Jätin auton sinne ja lensimme Helsinkiin mieheni sukulaisten luo.

Kun tuli aika etsiä omaa kotia, meille tarjottiin asuinpaikkaa Kauniaisissa. Ystävälliset ihmiset antoivat meille mahdollisuuden asua talossaan muiden ukrainalaisten kanssa. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille, jotka auttoivat meitä koko sydämestään.

Asumme nyt Suomen Raamattupistossa ja olen erittäin kiitollisia tämän laitoksen henkilökunnalle. On oikeasti todella pelottavaa olla koditon, ilman kattoa pään päällä ja pieni lapsi sylissä. Epätoivo ja toivottomuuden tunne tuhoavat lopulta sielun. Rehellisesti sanottuna en olisi koskaan uskonut, että ihmiset, jotka eivät edes puhu samaa kieltä kanssani, ovat valmiita auttamaan näin paljon.

Vierailin Suomessa kuusi vuotta sitten ja mieheni kosi minua sillä matkalla. En olisi koskaan uskonut, että kun tyttäreni vierailee Suomessa, syynä ei ole tapaaminen sukulaisten kanssa, vaan sotaa pakeneminen.

Sota vei minulta perheen, työn ja kodin. Minun täytyy nyt etsiä turvaa Suomesta, koska en halua vaarantaa tyttäreni henkeä kotimaassani. Vieläkään en halua antaa periksi, enkä halua uhrata unelmiani sodalle. Sota muutti kaiken ja nyt se vie monia ihmishenkiä joka päivä. Rukoilen ja toivon, että tämän jatkuessa meistä jokainen pysyy ihmisenä. Venäjä on tuonut maalleni ja perheelleni tuhoa ja epätoivoa, mutta onneksi näen suomalaisissa vilpitöntä ystävällisyyttä. Olen surullinen, että tyttäreni jo 4-vuotiaana tietää, kuka on vihollinen ja mitä sota on.